Pitäisi kai olla poutasää, mutta kyllä vaan oli ankea ja pimeä päivä tänään.
Pakolliset tuli tehtyä, mutta lopun aikaa käärylöidyin sängylle. Ja jossain kohtaa päivää mietin taas tätä nykyasumista. On se vaan hurjaa. Sähköt kun menee, niin siinäs oot, mitään et voi.
Täällä meidän "evakkokodissa" (jossa ollaan vesivahinkoa karussa ja kysymysmerkkinä tulevaisuuden asumisen suhteen?) on aika ankea olla sähkökatkon aikana; mitään tulisijaa ei ole, ja KAIKKI toimii sähköllä. Vanhalla talollamme on puuhella, leivinuuni ja pönttöuuni, joten kylmä ja nälkä ei sähkökatkoissa päässyt iskemään. Ulos pääsi myös vessa-asioille ja vettäkin löytyi aina jostakin sadevesipaljusta. Toista se on tuollaisissa vanhoissa taloissa, joissa on eletty jo ennen sähköja ja juoksevia vesiä. Jälkimmäiset kun olisi jätetty laittamatta, ja laajennusosaa valamatta, niin suurimmilta ongelmilta olisi vältytty. Taas on yksi hyvä talo pilattu aikanaan.

No, sitten pääsin sängyllä ajatuksissani eteen päin. Haavetorppani, josta olen vaivihkaa kertoillut miehelleni jo useamman vuoden aina sopivassa hetkessä. Olen ajatellut, että ehkä vielä joskus yhdessä sellaisessa asuisimme. Se olisi sellainen mökki, että siellä olisi sähköt kyllä, mutta sen lisäksi kaiken varalle ja viihtyvyyden takaamiseksi myös tulisija. Seiniltään se olisi umpipuuta ulkoa sisälle asti, sekä irti maan kosteudesta. Vesi juoksisi vain sangoilla. Peseytyminen ja pyykkäys tapahtuisi erillisessä talousrakennuksessa. Vessanakin palvelisi jokin mainio kuivakäymälä. Sellainen olisi aika mahtavaa! Vähän kuin kotona mökillä olisi.
Lapsiperheessä moinen vaatisi aikamoisia ponnisteluja, että arki sujuisi. Vaan eiköhän sekin meiltä kävisi, sillä kotinurkissa sitä kuitenkin päivät vietetään, eläimiä hoidellessa työksemme. Siinä sitä olisi aikaa sivussa kompostia kääntää, sekä vettä kuljetella. Oikeata kiireetöntä maalaisromantiikkaa parhaimmillaan, luontoa säästäen.

Oi voi, siinäpä sitä taas ihana haave ja tavoite tulevaisuuteen.