Vihdoin. Lunta!

Sitä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Jatkuvassa syksyn kurassa ei ole ollut muuta hyvää, kuin se, että eipä ole tarvinnut jääkalikoita kolistella irti eläinten ämpäreistä. Eläinten, jotka elävät pihatoissa tai pihattomaisesti. Vesilinnuilla on riittänyt kosteaa kivaa, mutta nyt onneksi kuivuvat ja valaistuvat nurkat. Niin eläinten valtakunnassa, kuin kotimme Pankkilan nurkissa.
Tällä hetkellä olen hivenen reissussa Pirkanmaalla, josta olen kotoisin, ja täälläkin on kaunista valkoista miltei silmänkantamattomiin. Peltoja ja metsiä. Yhtä kauniita ovat maisemat täällä, kuin kotona Askolassakin.
Tullessa se alkoi puuterilumi auton nokalla pöllyämään, ja vaikka ajaa sai kieli keskellä suuta, niin ilo valtasi hetkeksi mieleni; vihdoin saadaan valoa pimeyteen, ja kevättä kohden on näin ollen paljon kivempi tallustaa. Saa lapset kaivaa lapiot ja pulkat varastosta uudelleen esiin, ja pysyy toppavaatteetkin kurattomina.
(...ja pääsee hippusen luntakin maistelemaan, hih)

Nautin täällä mummolan kiireettömässä ilmapiirissä vielä hetken, jonka jälkeen suuntaamme naisissa jälleen kohti kotia ja arjen puuhasteluita. Johan sitä maalaussormeakin kutittaa kovasti, jäi vaahtokarkin värinen seinämaalaus ihan kesken.

Mukavaa alkavaa lumista viikkoa jokaiselle!